torstai, 12. joulukuu 2013

Kotona

Olen ollut Suomessa nyt ehkä neljä päivää. Minusta tuntuu, että minulta on huijattu vuodenaika. Joka kerta kun katson ikkunasta ulos kaikki näyttää väärältä. Kun lähdin syyskuussa Tallinnaan, puissa oli vielä vihreät lehdet, kun palasin viime viikonloppuna oli lunta ja pakkasta monta astetta. Mihin joutui syksy? Muutenkin kaikki tuntuu kummallisen tutulta ja vieraalta yhtä aikaa. Väärä vuodenaika lisää tunnetta, että joku on pahasti pielessä. Jos minut on heitetty kokonaan väärään vuoteen? Tuntuu vähän vuodelta 2002…

Koirat tuijottavat minua niin kuin se kuuluisa pässi sitä uutta porttia. Ajatuskupla päiden päällä ihmettelee stereona: ”Mikäs se sun rooli olikaan meidän ulkoiluttamisessa, ruokinnassa ja vapaa-ajanvietossa?” Minä katson koiria yhtä hölmistyneenä ja mietin, että mikäs se mun rooli olikaan... Kaipasin koiriani Tallinnassa niin paljon, että en ajatellut niitä ollenkaan. Kotiovesta tultuani katselin hämmästyneenä ja häikäistyneenä jaloissa pyöriviä pieniä harmaita. Muistan taas kirkkaasti miksi minulla pitää olla koira (tai kaksi).

Ihana, viisas koira Elmo pyysi leikkimään. Lattialla lelujen kanssa on sitten muisteltu sitä, että mikäs tää meidän suhde olikaan. Olin etukäteen huolissani erityisesti juuri Elmon suhtautumisesta. Pelkäsin, että luottamus on mennyt lopullisesti. Elmo kuitenkin totesi heti, että unohdetaan tää mennyt syksy eikä puhuta siitä enää koskaan. Lopulta se olikin Nitro, joka lakkasi syömästä ja pissaa öisin pieniä läikkiä mattoihin. Sanoin sille, että minäkin olen kaivannut sitä.

Uuni, tuo ihana kapine. Tähän mennessä on valmistunut kaalilaatikko, korvapuustit, lämpimät voileivät ja lohilaatikko. Nyt meillä syödään uuniruokia. Kolme kuukautta ilman uunia on mitätön juttu, mutta yhtäkkiä siitä on tullut keskeisin ruokavaliota määrittävä tekijä. Mikroaaltouunikin on hieno vehje, sitäkin kaipasin välillä. Mutta kahvinkeittimelle ei löydy kilpailijaa. Touhusin vedenkeittimen ja suppilon kanssa kahvia koko syksyn. Kyllä tuntuu varakkaalta ja hemmotellulta ottaa kahvi kuumalla levyllä olevasta lasikannusta.

Alle kahden viikon päästä on joulu. Jouluvalmisteluni ovat täydellisesti vielä pahvilaatikoissa. Kun olin Tallinnassa, joulu oli jo tulossa (vielä viime viikolla siis). Ongelmahan on nyt siis se, että täällä Suomessa etsin sinnikkäästi lokakuuta… Kummallista, että joulun odotus voi kadota yhtäkkiä. Yritän selvittää itseni pikakelauksella puuttuvasta syksystä joulukuuhun ja toivon, että ensi viikolla pääsisin jo kiinni reaaliaikaan. Miten ne, jotka matkustavat etelään talveksi selvittävät aivoilleen talven puuttumisen?

Blogin kirjoittaminen on tullut nyt taas kerran tiensä päähän. Aloin kirjoittamaan tänä syksynä tätä blogia monesta syystä. Ensinnäkin; kerrankin oli jotain sanottavaa. Toiseksi sain tilaisuuden viihdyttää itseäni rakkaan harrastuksen, eli kirjottamisen parissa. Samalla sain itselleni muistoksi jonkinlaisen matkakertomuksen, jota ei olisi muuten ehkä tullut kirjoitettua. Tiedän, että tällä blogilla on ollut lukijoita ihan mukavasti. Toivottavasti olette viihtyneet mukana matkalla!

Uskon vakaasti siihen, että omalta mukavuusalueelta poistuminen kannattaa. En väitä, että se olisi helppoa tai edes miellyttävää. En usko, että elämän tarkoitus on löytää mahdollisimman mukava pieni kolo ja pysytellä siellä. Uskon jälkien jättämiseen. Jokainen ihminen jättää koko elämänsä ajan jälkiä ympäristöönsä ja tapaamiinsa ihmisiin, minkälaisia riippuu ihmisestä itsestään. Tästä monimutkaisesta verkostosta ja pienistä hetkistä muodostuu elämä. Yritetään nauttia siitä joka päivä.

Jäljellä on enää Hyvän Uuden Vuoden toivotus Teille kaikille!

Suomen Porista Kiittää ja Kumartaa:

 

Sirkku Marikko

torstai, 5. joulukuu 2013

Kotiin lähdön aika

12 viikkoa tulee täyteen ja aikani Tallinnassa on ohi. Olen lähdössä takaisin kotiin. Blogin viimeisen jutun, tällä erää, kirjoitan ensi viikolla Suomesta. On erittäin vaikea sanoa tällä hetkellä mitä olen oppinut, nähnyt tai kokenut syksyn aikana. Kaikki on liian lähellä. Sen olen huomannut, että en enää ihmettele päivittäisiä tapahtumia. Surullinen tottuminen on siis tapahtunut. Koskaan ei voi saada takaisin niitä tuoreita silmiä, jotka ovat uusissa tilanteissa ensimmäiset hetket, päivät ja viikot.

”Kulttuurisen kompetenssin ulottuvuudet ovat kulttuurinen herkkyys, kulttuuritieto ja kulttuuriset taidot.”  Olen juuri saanut valmiiksi 15 sivua pitkän esseen koululle, jossa viljelen tällaisia hienoja lauseita. Tämä työ ja noin seitsemän muuta kirjallista työtä, jotka olen tehnyt tänä syksynä suomeksi tai englanniksi todistavat, että olen teoriassa ymmärtänyt taas paljon uusia asioita. Käytäntö on asia erikseen. Tulin Tallinnaan katsomaan miten täällä eletään, miltä näyttää turistikeskusten toisella puolella. Olen melko varma, että olen nähnyt vilauksen. Toisen kansan monimutkaista historiaa, kulttuuria, perinnetietoutta, sielua ja sydäntä ei voi oppia kolmessa kuukaudessa. Hyvin mahdollisesti sitä ei täysin voi ymmärtää muuta kuin asumalla koko elämänsä jossakin maassa.

Yritän miettiä mitä jää päällimmäisenä mieleen. Tällä hetkellä ei tule mieleen muuta kuin harjoittelupaikkani vironvenäläisen sairaanhoitaja Allan venäjänkielisiin aakkosiin perustuva arkistointijärjestelmä, jonka kanssa olen taistellut viimeiset seitsemän viikkoa. En siis Allan vaan sen arkistokaapin. Luultavasti Alla piti minua hiukan yksinkertaisena, kun en viikkojen kuluessa millään meinannut oppia systeemiä. En myöskään voinut ymmärtää virolaisia nimiä. Virossa monet suomalaiset miehen nimet ovat naisen nimiä ja päinvastoin. Tai yritäpä etsiä venäjänkielisistä aakkosista oikeaa kohtaa, kun paikalleen pitäisi laittaa kansio, joka kuuluu henkilölle nimeltä: Abel Oliver. Kumpi on sukunimi, kysyn vaan?

Jokainen näkee sen mitä katsoo. En ole syksyn aikana kirjoittanut vodka-turisteista, prostituutiosta, narkomaaneista, kerjäläisistä tai väkilukuun suhteutettuna Euroopan korkeimmista HIV-tilastoista. En lähtenyt hakemaan Virosta halpaa viinaa, huoria tai huumeita. Usein muutamat näyttävästi esiintyvät yksilöt pilaavat koko kansan maineen. Tämän suhteen sekä suomalaisilla että virolaisilla on omat taakkansa. Loppujen lopuksi ihmiset ovat hyvin samanlaisia. Olosuhteet tuovat meistä esiin huonompia tai parempia puolia ja kulttuuri määrittelee mikä on hyväksyttyä.

Ajatukseni Virosta eivät ole kolmen kuukauden aikana muuttuneet juuri lainkaan. Edelleen miellän Viron veljeskansaksi ja naapurimaaksi. Minun silmiini näyttää siltä, että virolaiset muistuttavat hämmästyttävällä, hämmentävällä ja kiinnostavalla tavalla suomalaisia (tai toisinpäin). Eikä kysymys ole vain kielestä. Olen iloinen, että tein tämän tutkimusmatkan, mutta nyt alkavat ajatukset siirtyä jo seuraavaan seikkailuun…

”Toejoki on 3 482 asukkaan kaupunginosa Porissa. Nimensä Toejoki on saanut alueen läpi virranneesta lyhyestä ja matalasta Toejoesta, joka sittemmin on täytetty. Itse joen nimi viittaa pieniin patoihin eli tokeisiin, joita käytettiin kalastukseen.

Toejoen taajama syntyi 1800-luvun loppupuolella silloisen Porin kaupungin rajojen ulkopuolelle Harjunpään kylän länsiosaan, joka kuului Ulvilaan. Vastaavia spontaanisti, ilman asemakaavoitusta ja rakentamismääräyksiä syntyneitä taajamia kasvoi teollisuuden myötä monien muidenkin suurimpien suomalaiskaupunkien ulkopuolelle, tunnetuimpana näistä Tampereen Pispala.

Tyypillistä näille työläisyhdyskunnille oli epäsäännöllinen rakenne, ahtaat ja usein monin tavoin ala-arvoiset asuintilat, huono hygienia sekä kunnallistekniikan täydellinen puuttuminen. Toejoen erityisongelmana oli vesi: tulvavettä oli joka paikassa, mutta juomavettä maaperästä ei löytynyt lainkaan. Lähin juomavesikaivo sijaitsi Porin kaupungin alueella, Kokemäenjoen toisella puolella. Vasta vuoden 1941 alussa pitkään suunniteltu alueliitos toteutui ja Toejoesta tuli Porin 52. kaupunginosa.”

Mä taidan lähteä Kotiin !

maanantai, 25. marraskuu 2013

Joulunavaus

Niin se nyt vaan on, että joulumarkkinat ovat alkaneet Tallinnassa ja ensi lumikin saatu eilen illalla. Ostin kaupasta glögiä. Glögin kyljessä lukee seuraavaa: ”Loksutada enne avamist (ravistettava ennen avaamista). Kuumuta joogi kleemistemperatuurini kuid ära keeda (kuumenna juoma kiehumispisteeseen, älä keitä). Ära kuumuda glögi elektrilise veekeetjaga (älä kuumenna glögiä vedenkeittimessä). Lisa klaasi rosinaid ja mandleid (lisää lasiin rusinoita ja manteleita).”

Lähden kotiin Suomeen ennen joulua, joten en pääse näkemään täällä joulujuttuja, mutta olen ymmärtänyt, että eroja suomalaiseen systeemiin on. Neuvostoliiton aikaanhan joulu oli kielletty, juhla oli virallisesti lakkautettu. Joulua vietettiin tarkasti salassa, suljettujen verhojen takana. Tuntuu hullulta ajatella, että kouluissa ei ollut kuusijuhlaa eikä aattoillan hämärässä kulkenut joulupukkeja.

Nykyään joulua vietetään, mutta kristillistä merkitystä ei useinkaan ole. Joulu on hyvin kaupallinen –niin kuin Suomessakin suuressa osassa talouksia. Vironvenäläiset eivät käsittääkseni vietä joulua vaan uutena vuotena Pakkasukon saapumista. Joulupukki on täällä Jõuluvana (”jouluvanha”) joka tuo lahjat aattoiltana kuten Suomessakin. Hautausmaille on tapana käydä viemässä kynttilöitä.

Suurimmat erot ovat ilmeisesti löydettävissä ruokapöydästä. Mitenkäs se Suomessa menikään: kinkku, porkkana-, lanttu- ja perunalaatikko, keitetytkin perunat, kastike, rosolli, kalaa (lipeä- tai ei) ja riisipuuro sekä glögi. Virolaisessa joulupöydässä syödään porsaan paistia tai jouluhanhea. Lisäksi pistetään menemään vähän verimakkaraa. Hapankaali kuuluu ilmeisesti ilman muuta pöytään, samoin muitakin pikkelssejä ja maustekastikkeissa olevia juttuja (älkää minulta kysykö mitä ne on). Euroopasta juomaksi on saatu hehkuviini.

On se jännä juttu, että vaikka joulun jälkeen jouluruuat tulevat jo korvistakin ulos niin näin ennen joulua perinteinen jouluruoka tuntuu erittäin tärkeältä osalta joulun viettoa. Tietyt jutut on vaan pakko olla, että joulu tuntuu joululta. Pari vuotta sitten olin joulun alla Prahassa. Siellä Ikean paikallinen myymälä tuotti pakastettuja kinkkuja pohjolasta myyntiin. Prahassa asuvat suomalaiset, kuten matkaoppaamme, pelastivat ikionnellisina jouluateriansa ruotsalaisen huonekalujätin herkuilla.

Joulumusiikki kuulostaa täällä samalta kuin Suomessa. Näyttää siltä, että samoja lauluja on, sanatkin ovat melkein sinnepäin…

”Oh kuusepuu, oh kuusepuu,
Kui haljad on su oksad!
Ei mitte üksi suisel a’al,
Vaid talvel ka siin külmal maal.
Oh kuusepuu, oh kuusepuu,
Kui haljad on su oksad!“

*****

”Oi kuusipuu, oi kuusipuu
Ja lehväs uskolliset!
Sä vihannoitset kesäisin,
Tuot lehväs talven tuiskuihin.
Oi kuusipuu, oi kuusipuu
Ja lehväs uskolliset!”

 

Pahiten jouluun hurahtaneille toivotan jo nyt marraskuun lopulla: kaneeli, pomerantsikoort, nelki, kardemoni ja ingverit ! (kanelia, pomeranssikuorta, mausteneilikkaa, kaardemummaa ja inkivääriä)

 

Niille muille: Ottakaa kaikki ilo irti kaamoksesta –kaikin mokomin.

tiistai, 19. marraskuu 2013

Huomioita

  • Kaupassa ”piim” eli maito ja ”hapukoor” eli hapankerma (smetana?) myydään pienissä muovipusseissa.
  • Kuulemma jokaisella on kotona teline, johon piimäpussi kiinnitetään.
  • Musta leipä on ”leib” vaalea leipä ei ole.
  • Puussa kasvavat ”puuviljad” kuten omena ja appelsiini, keittiössä kasvavat ”köögiviljad” kuten peruna tai porkkana…
  • Virolaiset eivät suosi mikroaaltouunissa lämmitettäviä valmiseineksiä.
  • Suomalaisen mittakaavan mukaan ulkoapäin purkukuntoisen näköisessä talossa asuu tyylikkäitä ihmisiä jakkupuvuissa.
  • Purkukuntoisen näköisen talon pihassa on useimmiten erittäin kallis, uusi auto.
  • Missä on vika kun kerrostalon pihassa on rivissä: tavallinen roskis, paperiroskis, biojäteroskis, lasiroskis ja kolmen metrin kasa sekajätettä huonekaluista patjoihin, pahvilaatikoihin ja sekalaiseen sälään (eikä kasa ole hävinnyt kolmessa kuukaudessa)?
  • Olen huomannut, että jos linja-auton kuljettaja on mies, on hän todennäköisesti koristellut oman reviirinsä jollakin. Yhdellä roikkuu peilistä perinteiset valkoiset karvanopat ja hajukuusi. Jos Sergei ajaa, on kojelautaan kiinnitetty ikoni.
  • Kerrostalossa on usein asuntokohtainen lämminvesivaraaja. Usein se lämpiää kaasulla.
  • Olen huomannut, että virolaiset ovat ystävällisempiä ja auttavaisempia englannin kielellä kuin eestin kielellä. Englanninkieliseen palveluun kuuluu myös hymy.
  • Virossa, kuten Suomessakin, säästetään sähköä pitämällä osa katulampuista sammutettuna (tai sitten niistä on vain palanut lamppu).
  • Tyhjässäkin pikkupuodissa on töissä vähintään kaksi tai kolme työntekijää –ilmeisesti sen takia myös palkkaa annetaan vain kolmasosa suomalaiseen verrattuna.
  • Sanomalehti ”Postimees” ilmestyy joka päivä sekä eestinkielisenä että venäjänkielisenä painoksena.
  • Eestin kielessä on sana ”palun” jota käytetään hyvin samalla tavalla kuin englannin kielen sanaa ”please” tarkoittamaan kohteliasta ”ole hyvää”. Miksi tätä sanaa ei ole suomen kielessä?
  • Jos luulit, että Suomessa tieverkko on huonossa kunnossa, tule Tallinnaan ja luulet uudelleen.
  • Viron lippu on erittäin tyypillinen talvinen maisemakuva: luminen pelto (valkoinen raita), pellon takana metsänreuna (musta raita) ja kaiken yllä sininen taivas (sininen raita).
  • Suomen ja Viron kansallislaulussa on sama melodia.
  • Tallinnassa on kolme Prismaa, joissa tulee absurdi tunne siitä, että näkee unta olevansa Suomessa, mutta joku on pielessä.
  • Kirjain õ lausutaan Ö:n ja O:n välimuotona ja se on suomalaiselle mahdoton tehtävä.
  • Eestin kieli ja Rauman kieli ovat veljeksiä.
  • Virossa ilmansuunnista suoraan alaspäin on ”lõuna” ja siellä lounaassa onkin ”edel”.
  • Viron kaksi suurinta vientituotetta ovat vodka ja aivot, koulutettu väestö muuttaa maasta.
  • Koirankakkaa ei näy missään.

 

Ei mulla muuta.

keskiviikko, 13. marraskuu 2013

Pullopostia

Teknologian kehityksen myötä maailma on tulossa todella pieneksi. Ja kaikki tapahtuu erittäin nopeasti. Kaksikymmentä vuotta sitten kännykällä soittaminen ulkomaille oli todella kallista. Vähänkin kaukaisempiin maihin puhelu tapahtui satelliittipuhelimen kautta. Yhteys oli huono mutta kallis ja meni poikki ennemmin tai myöhemmin. Sähköpostia ei juuri käytetty. Kirjeet kirjoitettiin käsin, jollei omistanut sähkökirjoituskonetta. Kirjeen saapumiseen meni monta päivää.

Tämän päivän viestit kiitävät reaaliajassa tekstinä, kuvina ja videoina. Skypen, tuon loistavan virolaiskeksinnön, avulla voin jopa kurkistaa kotiini Suomeen, halutessani vaikka joka päivä. Internetin ja puhelimen lisäksi saan jatkuvaa tietoa Suomesta television kautta. Minulla näkyy täällä televisiosta muutama eestinkielinen kanava, muutaman venäjänkielinen kanava ja kaksi suomenkielistä kanavaa (ylet). En osaa sanoa mitä venäjänkielisiltä kanavilta tulee, koska en ymmärrä sanaakaan venäjää. Eestin televisio sen sijaan näyttää esimerkiksi seuraavanlaisia sarjoja: Kaks ja pool meest, Holby City haigla, Grey anatoomia, NCIS: kriminalistid, Simpsonid, Müüdinmurdjad tai Väike maja preerias. Tottakai tulevat myös brittiläiset BBC:n laatusarjat kuten Poirotit tai Midsummerin murhat. Kuulostaako tutulta?

Eurooppalaisille ihmisille eri maissa muodostuu yhteisiä mielikuvia ja käsityksiä asioista television (ja usein fiktiivisten televisiosarjojen) kautta. Suomalainen matti meikäläinen, virolainen teppo teikäkäläinen ja englantilainen seppo heikäläinen tietävät kaikki samat asiat asioista. Nykyinen tiedonkulku saa meidät ajattelemaan, että tiedämme mitä kaikkialla tapahtuu. Saamme jopa liian paljon tietoa koko ajan. Silti usein on niin, että uutiskynnyksen ylittävät sodat, katastrofit, kotimaan politiikka, urheilu ja säätiedotukset. Emme tiedä ehkä paljoakaan enempää kuin ennen siitä miten tavalliset ihmiset elävät elämäänsä, mikä on samanlaista ja mikä erilaista kuin meillä. Melkein ainoa tapa saada selville miltä elämä näyttää on edelleen matkustaa paikanpäälle itse katsomaan.

Harjoittelupaikkani lääkäri Signe oli pari viikkoa sitten viikonloppuna Saarenmaalla suvilassaan (kesämökillä). Meren rannalla kävellessään hän löysi samalla reissulla kaksi pullopostia. Toinen oli tullut Gotlannista, Ruotsista ja toinen Puolasta. Pulloposti on kuin kädenojennus meren yli. Sieltä eräs Kalle Andersson ojensi kätensä tuuliselta saarelta Gotlannista. Viron Saarenmaalla eräs naislääkäri löysi tervehdyksen. Onneksi Kalle oli laittanut viestiin sähköpostiosoitteensa. Hän on nyt saanut vastatervehdyksen modernimmalla tekniikalla.

Englannissa 1500-luvulla kuninkaallinen laivasto käytti pullopostia tiedottaakseen maihin vihollisen asemista.  Sen aikainen Elisabet-kuningatar loi erityisviran nimeltään: ”Uncorker of Ocean Bottles” eli valtameripullojen avaaja. Muiden oli kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä avata pulloja, koska ne saattoivat sisältää sotasalaisuuksia. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka monta tehtävään määrättyä miestä kanaalin rannalla tähyili merelle päin löytääkseen nämä pullot.

Pullopostista tulevat mieleen haaksirikot, autiot saaret, suuret purjeveneet ja tuntemattomat muukalaiset. Pullopostin sattumanvaraisuudessa on taikaa. Kuulee selvästi kohtalon siipien havinaa. Meri kuljettaa ajatuksia ja unelmia ei faktaa ja uutisia. Nykyisessä ”vieraalla maalla” –tilanteessani olen ehdottomasti modernin viestiliikenteen kannattaja, mutta kyllähän se jotenkin on niin harmaata ja arkista verrattuna pullopostiin …tai valtameripullojen avaajan virkaan.